Uskontunnustusten merkitys kristityn elämässä
Mikä on uskontunnustus?
Tunnustukset (lat. credo, confessio) ovat uskon sääntöjä, joiden tarkoitus on kertoa kristillisen opin sisältö nykyisellä kielellä ja erottaa se muista harhaanjohtavista oppijärjestelmistä. Jokaisella kristityllä, seurakunnalla ja tunnustuskunnalla on oma tunnustuksensa, oli se sitten eksplisiittisesti tai implisiittisesti ilmaistu. Usko tarvitsee kohteekseen opinkohdat, joita ilman sitä ei voi olla olemassa.
Hokema siitä, että "Raamattu on minun ainoa tunnustukseni (eng. no creed but the Bible)", juontuu vääränlaisesta käsityksestä siitä mitä uskontunnustukset merkitsevät. Ne eivät ole kilpailevia standardeja, jotka taistelevat suurimmasta valta-asemasta kristityn elämässä. Tunnustukset ovat täysin alamaisia Raamatulle, eikä niillä ole mitään itsenäistä auktoriteettia. Ainoastaan siinä määrin kuin ne uskollisesti ilmaisevat Raamatun sisältöä ovat ne sitovia ihmisen omalletunnolle. Jos huomataan ristiriitoja Raamatun ja siitä juontuvan tunnustuksen välillä, jälkimmäinen on syytä hylätä tai muokata eikä toistepäin. Syy siihen miksi näin harvoin tapahtuu johtuu siitä, että harvemmin kokonainen seurakunta vaihtaa mielipidettään tunnustukseen liittyvistä opinkohdista. Ja kun joku yksittäinen kristitty muuttaa käsitystään jostakin opinkatkelmasta, niin hän joutuu joko hyväksymään tämän ristiriidan tai sitten liittyä seurakuntaan joka paremmin edustaa hänen kantaansa.
Uskontunnustusten synty
Varhaisimmat uskontunnustukset syntyivät vastaiskuna harhaoppien leviämiselle. Pelkkien raamatunjakeiden lausuminen ei riittänyt estämään niiden vaikuttamista seurakunnan keskellä. Harhaoppiset käyttivät samoja jakeita oppiensa perustelemiseen antamalla niiden sanoille eri merkityksen. Tämän takia usein kuultu lausuma "Raamattu on minun ainoa tunnustukseni" ei yksinkertaisesti toimi. Tarvittiin nykyaikaista kieltä määrittelemään kristillisen uskon sisältö niin tarkasti ja täsmällisesti etteivät harhaoppiset pystyneet antamaan myöntymistänsä niille. Areiolaisilla ei ollut mitään ongelmaa puhua Jeesuksesta "Jumalan Poikana", eikä myöskään puhua hänestä samankaltaisena (kr. homoiousios) Isän Jumalan kanssa. Sitten keksittiin puhua Jeesuksesta olemuksellisesti samana (kr. homoousion) Isän Jumalan kanssa. Tätä areiolaiset eivät enää pystyneet allekirjoittamaan puhtaalla omallatunnolla, vaikka kaikki edeltävät termit oltiin onnistuttu vääntämään yhdenmukaiseksi heidän oppinsa kanssa.
Uskontunnustusten käyttötarkoitus
Uskontunnustukset asettavat selkeät rajat seurakunnan opille ja opetukselle. Tämä oppi määrittää ne rajat ja säännöt joiden puitteissa kirkkokuria tulisi harjoittaa. Vääriin oppeihin ja käyttäytymismalleihin kohdistuvat kurinpidolliset menetelmät ovat mahdollisia tunnustusten ansiosta. Tunnustukset myös määrittävät millä tavoin seurakunta toimii ja opettaa.
Seurakunta ei voi olla täysin tunnustukseton vaikka monet ekumeeniset liikkeet ovat pyrkineet siihen. On esimerkiksi mahdotonta harjoittaa sekä kongregationalistista että episkopaalista kirkkohallintomuotoa. Tämmöiset liikkeet pyrkivät pitämään tunnustuksensa mahdollisiman matalakynnyksellisinä (ts. sisällyksetön), jotta kaikki kristityt pystyisivät allekirjoittamaan sen eikä siitä tulisi mitään esteitä seurakuntayhteydelle. Totuutta rakastavat kristityt ja seurakunnat eivät kuitenkaan voi tyytyä tämmöiseen malliin, jossa seurakuntayhteys säilytetään tärkeiden kristillisten oppien kustannuksella. Seurakunta, jossa joka sunnuntaina saa kuulla samoista aiheista täysin vastakkaisia opetuksia, ei voi olla rakennuksesi seurakuntalaisille. Täsmälliset ja tarkasti määritellyt tunnustukset eivät välttämättä johda seurakuntayhteyden hajoamiseen kristittyjen välillä. Seurakunnan virallinen oppi puhuu vain siitä minkä mukaisesti opettajien tulisi opettaa ja siitä minkä opetuksen alaisiksi seurakuntalaiset vihkiytyvät. Seurakunnan liittymisen ehtona tulisi olla vain se, että henkilö allekirjoittaa kaikki keskeiset kristilliset opinkatkelmat, ts. hän uskoo ne keskeiset opinkatkelmat jotka ovat vaatimus ihmisen vanhurskauttamiselle ja pelastumiselle Kristuksen sovitustyön kautta. Tämän takia en näe mitään ristiriitaa siinä että miellän itseni enemmän presbyteeriksi ajattelutavaltani ja silti kuulun baptistiseurakuntaan. En minä näkemyksiäni mainosta enkä aiokaan mainostaa seurakunnassa. [On totta että tunnustukset voivat olla liian täsmällisiä mikäli ne pyrkivät liian yksityiskohtaisesti määrittämään kaikenlaisia epävarmoja sivuseikkoja (kuten esim. mitä ilmestyskirjan peto tarkoittaa).]
Uskontunnustuksilla on myös didaktiivinen funktio. Tämä rooli näkyy parhaiten katekismuksissa, jotka on usein tehty alamaisina jollekin tunnustukselle ja joiden tehtävänä on selittää ja painaa seurakuntalaisten mieleen sen opinkatkelmat. Tätä funktiota voi ruveta harjoittamaan jo erittäin varhaisessa vaiheessa. Ajatus siitä, että lapsille pitäisi vain lukea kertomuksia Raamatusta eikä selittää mitään systemaattis-teologisia johtopäätöksiä, on mielestäni väärä. Kyllä lapset pystyvät oppimaan tunnustuksia vaikka niiden sisällön todellinen ymmärtäminen voikin kestää vuosia. Kysyin seurakunnassani pastorini Mikko Sivosen lapsilta, että mikä on elämän tarkoitus. Yllätyin kun minulle samantien vastattiin, että "kirkastaa Jumalaa ja nauttia hänestä iankaikkisesti", mikä oli suora lainaus Sivosen kääntämästä baptistikatekismuksesta.
Koska tunnustusten tehtävänä on tiivistää Raamatullinen oppi nykyaikaiselle kielelle, ja koska Raamatullinen oppi kertoo meille kuka Jumala on ja mikä Hänen tahtonsa meitä kohtaan on, se asettaa niille myös tärkeän aseman ylistyksessä. Tätä puolta tunnustuksista harvoin korostetaan. Me ylistämme Jumalaa siitä mitä Hän on ja mitä Hän on tehnyt, ja tästä kaikesta tunnustukset meille kertovat. Perhehartauksissa ja omassa henkilökohtaisessa hartauselämässä uskontunnustukset voivat toimia voimakkaana stimulina palavan ylistyksen herättämisessä. Aito kristitty ei voi pysyä kylmänä muistuttaessaan itseään uskonsa opinkatkelmista, jotka muodostavat hänen uskonsa ytimen. Vaihtoehtoinen tapa on tietysti vain pyrkiä nostattamaan tunteita ja ylistystä jossakin mielen tyhjiössä, mutta sitä en suosittele kenellekään. Tämmöinen ajatus kumpuaa siitä ajatuksesta, että kuiva, systemaattinen oppien reflektointi on jotenkin vastakkaista Jumalan rakastamiselle ja Raamatun elävien sanojen tutkiskelemiselle. Jumalaa ei voi rakastaa ellei usko siihen mitä Hän on itsestänsä ilmoittanut, eikä Raamatun mielenkiintoiset ilmaisutavat muodostu ylistykseksi ennen kuin me pystymme nykyaikaisilla ja ymmärrettävillä termeillä muodostamaan niistä opetuksia/oppeja itsellemme.
Tunnustukset (lat. credo, confessio) ovat uskon sääntöjä, joiden tarkoitus on kertoa kristillisen opin sisältö nykyisellä kielellä ja erottaa se muista harhaanjohtavista oppijärjestelmistä. Jokaisella kristityllä, seurakunnalla ja tunnustuskunnalla on oma tunnustuksensa, oli se sitten eksplisiittisesti tai implisiittisesti ilmaistu. Usko tarvitsee kohteekseen opinkohdat, joita ilman sitä ei voi olla olemassa.
Hokema siitä, että "Raamattu on minun ainoa tunnustukseni (eng. no creed but the Bible)", juontuu vääränlaisesta käsityksestä siitä mitä uskontunnustukset merkitsevät. Ne eivät ole kilpailevia standardeja, jotka taistelevat suurimmasta valta-asemasta kristityn elämässä. Tunnustukset ovat täysin alamaisia Raamatulle, eikä niillä ole mitään itsenäistä auktoriteettia. Ainoastaan siinä määrin kuin ne uskollisesti ilmaisevat Raamatun sisältöä ovat ne sitovia ihmisen omalletunnolle. Jos huomataan ristiriitoja Raamatun ja siitä juontuvan tunnustuksen välillä, jälkimmäinen on syytä hylätä tai muokata eikä toistepäin. Syy siihen miksi näin harvoin tapahtuu johtuu siitä, että harvemmin kokonainen seurakunta vaihtaa mielipidettään tunnustukseen liittyvistä opinkohdista. Ja kun joku yksittäinen kristitty muuttaa käsitystään jostakin opinkatkelmasta, niin hän joutuu joko hyväksymään tämän ristiriidan tai sitten liittyä seurakuntaan joka paremmin edustaa hänen kantaansa.
Uskontunnustusten synty
Varhaisimmat uskontunnustukset syntyivät vastaiskuna harhaoppien leviämiselle. Pelkkien raamatunjakeiden lausuminen ei riittänyt estämään niiden vaikuttamista seurakunnan keskellä. Harhaoppiset käyttivät samoja jakeita oppiensa perustelemiseen antamalla niiden sanoille eri merkityksen. Tämän takia usein kuultu lausuma "Raamattu on minun ainoa tunnustukseni" ei yksinkertaisesti toimi. Tarvittiin nykyaikaista kieltä määrittelemään kristillisen uskon sisältö niin tarkasti ja täsmällisesti etteivät harhaoppiset pystyneet antamaan myöntymistänsä niille. Areiolaisilla ei ollut mitään ongelmaa puhua Jeesuksesta "Jumalan Poikana", eikä myöskään puhua hänestä samankaltaisena (kr. homoiousios) Isän Jumalan kanssa. Sitten keksittiin puhua Jeesuksesta olemuksellisesti samana (kr. homoousion) Isän Jumalan kanssa. Tätä areiolaiset eivät enää pystyneet allekirjoittamaan puhtaalla omallatunnolla, vaikka kaikki edeltävät termit oltiin onnistuttu vääntämään yhdenmukaiseksi heidän oppinsa kanssa.
Uskontunnustusten käyttötarkoitus
Uskontunnustukset asettavat selkeät rajat seurakunnan opille ja opetukselle. Tämä oppi määrittää ne rajat ja säännöt joiden puitteissa kirkkokuria tulisi harjoittaa. Vääriin oppeihin ja käyttäytymismalleihin kohdistuvat kurinpidolliset menetelmät ovat mahdollisia tunnustusten ansiosta. Tunnustukset myös määrittävät millä tavoin seurakunta toimii ja opettaa.
Seurakunta ei voi olla täysin tunnustukseton vaikka monet ekumeeniset liikkeet ovat pyrkineet siihen. On esimerkiksi mahdotonta harjoittaa sekä kongregationalistista että episkopaalista kirkkohallintomuotoa. Tämmöiset liikkeet pyrkivät pitämään tunnustuksensa mahdollisiman matalakynnyksellisinä (ts. sisällyksetön), jotta kaikki kristityt pystyisivät allekirjoittamaan sen eikä siitä tulisi mitään esteitä seurakuntayhteydelle. Totuutta rakastavat kristityt ja seurakunnat eivät kuitenkaan voi tyytyä tämmöiseen malliin, jossa seurakuntayhteys säilytetään tärkeiden kristillisten oppien kustannuksella. Seurakunta, jossa joka sunnuntaina saa kuulla samoista aiheista täysin vastakkaisia opetuksia, ei voi olla rakennuksesi seurakuntalaisille. Täsmälliset ja tarkasti määritellyt tunnustukset eivät välttämättä johda seurakuntayhteyden hajoamiseen kristittyjen välillä. Seurakunnan virallinen oppi puhuu vain siitä minkä mukaisesti opettajien tulisi opettaa ja siitä minkä opetuksen alaisiksi seurakuntalaiset vihkiytyvät. Seurakunnan liittymisen ehtona tulisi olla vain se, että henkilö allekirjoittaa kaikki keskeiset kristilliset opinkatkelmat, ts. hän uskoo ne keskeiset opinkatkelmat jotka ovat vaatimus ihmisen vanhurskauttamiselle ja pelastumiselle Kristuksen sovitustyön kautta. Tämän takia en näe mitään ristiriitaa siinä että miellän itseni enemmän presbyteeriksi ajattelutavaltani ja silti kuulun baptistiseurakuntaan. En minä näkemyksiäni mainosta enkä aiokaan mainostaa seurakunnassa. [On totta että tunnustukset voivat olla liian täsmällisiä mikäli ne pyrkivät liian yksityiskohtaisesti määrittämään kaikenlaisia epävarmoja sivuseikkoja (kuten esim. mitä ilmestyskirjan peto tarkoittaa).]
Uskontunnustuksilla on myös didaktiivinen funktio. Tämä rooli näkyy parhaiten katekismuksissa, jotka on usein tehty alamaisina jollekin tunnustukselle ja joiden tehtävänä on selittää ja painaa seurakuntalaisten mieleen sen opinkatkelmat. Tätä funktiota voi ruveta harjoittamaan jo erittäin varhaisessa vaiheessa. Ajatus siitä, että lapsille pitäisi vain lukea kertomuksia Raamatusta eikä selittää mitään systemaattis-teologisia johtopäätöksiä, on mielestäni väärä. Kyllä lapset pystyvät oppimaan tunnustuksia vaikka niiden sisällön todellinen ymmärtäminen voikin kestää vuosia. Kysyin seurakunnassani pastorini Mikko Sivosen lapsilta, että mikä on elämän tarkoitus. Yllätyin kun minulle samantien vastattiin, että "kirkastaa Jumalaa ja nauttia hänestä iankaikkisesti", mikä oli suora lainaus Sivosen kääntämästä baptistikatekismuksesta.
Koska tunnustusten tehtävänä on tiivistää Raamatullinen oppi nykyaikaiselle kielelle, ja koska Raamatullinen oppi kertoo meille kuka Jumala on ja mikä Hänen tahtonsa meitä kohtaan on, se asettaa niille myös tärkeän aseman ylistyksessä. Tätä puolta tunnustuksista harvoin korostetaan. Me ylistämme Jumalaa siitä mitä Hän on ja mitä Hän on tehnyt, ja tästä kaikesta tunnustukset meille kertovat. Perhehartauksissa ja omassa henkilökohtaisessa hartauselämässä uskontunnustukset voivat toimia voimakkaana stimulina palavan ylistyksen herättämisessä. Aito kristitty ei voi pysyä kylmänä muistuttaessaan itseään uskonsa opinkatkelmista, jotka muodostavat hänen uskonsa ytimen. Vaihtoehtoinen tapa on tietysti vain pyrkiä nostattamaan tunteita ja ylistystä jossakin mielen tyhjiössä, mutta sitä en suosittele kenellekään. Tämmöinen ajatus kumpuaa siitä ajatuksesta, että kuiva, systemaattinen oppien reflektointi on jotenkin vastakkaista Jumalan rakastamiselle ja Raamatun elävien sanojen tutkiskelemiselle. Jumalaa ei voi rakastaa ellei usko siihen mitä Hän on itsestänsä ilmoittanut, eikä Raamatun mielenkiintoiset ilmaisutavat muodostu ylistykseksi ennen kuin me pystymme nykyaikaisilla ja ymmärrettävillä termeillä muodostamaan niistä opetuksia/oppeja itsellemme.
Comments
Post a Comment