Matkani ristin juurelle - liberaalista luterilaisesta seurakunnasta presbyteeriseen kirkkoon (osa 1)

Olen kohta 30-vuotias kristitty, Kaliforniassa asuva kolmen lapsen äiti ja pastorin vaimo. Kuulumme kirkkokuntaan nimeltä Orthodox Presbyterian Church. Olen siis reformoitu, Raamattuun uskova presbyteriaani. Haluan jakaa kanssanne, miten ja miksi päädyin presbyteriaaniksi sekä miksi uskon löytäneeni lopullisen hengellisen kotini presbyteerisestä maailmasta. Teen kaksiosaisen blogisarjan, jossa ensimmäiseksi kerron miten minusta monen mutkan kautta tuli presbyteriaani. Toisessa osassa esitän viisi mielestäni tärkeintä presbyteeristä opinkappaletta.

Synnyin luterilaiseen etelä-suomalaiseen perheeseen, jossa käytiin kirkossa noin kaksi kertaa vuodessa. Tultuani uskoon 13-vuotiaana huomasin, ettei kirkossa kuulemani sopinut yhteen sen kanssa, mitä luin Raamatusta. Tästä alkoi pitkä matka. Tiesin, että objektiivinen totuus on olemassa ja että se löytyy Raamatusta. Oikea tapa tulkita Raamattua oli kuitenkin hakusessa monta vuotta. Mikä oikein on kristinuskon ydin?

Lähdin etsimään seurakuntayhteyttä muualta kuin omasta seurakunnastani. Minua harmitti kirkon liberaaliteologia, joka ei ota Jumalaa, Raamattua ja uskoa tosissaan. Luterilainen lapsikaste, jonka mukaan jokainen kastettu on pelastunut ja saanut syntinä anteeksi, oli mielestäni luterilaisen kirkon ongelmien juuri. Olin kuitenkin mukana kirkkoni toiminnassa etenkin konfirmaationi jälkeen, vaikkakin usein kovin turhautuneena. Samalla kävin myös paikkakuntani helluntaiseurakunnan nuorisokokouksissa ja osallistuin muutenkin teinivuosinani karismaattisiin konferensseihin. Näissä konferensseissa tapahtui kummallisia asioita ”Pyhässä Hengessä”, ja vaikka olin alussa kaikesta aika innostunut, minua alkoi mietityttää moni asia. Epäilyttävää oli varsinkin se, että nämä hengelliset kokemukset eivät aina johtaneet Hengen hedelmien kasvuun. Monet nuoret jopa luopuivat uskosta pian ”uskoontulonsa” ja karismaattisten kokemustensa jälkeen. Aloin nähdä karismaattisen liikkeen nurjapuolia.

Vanhempieni luona asuessani olin lukenut Raamattua suhteellisen paljon. Olin innokas kristitty, mutten ollut löytänyt mistään syvällistä raamattuopetusta. Kun 19-vuotiaana muutin kolmen tunnin päähän opiskelemaan sosionomi-diakoniksi (AMK), kristillinen areena alkoi avautua minulle. Aloin seurata raamattuopetusohjelmia televisiosta ja osallistuin aktiivisesti kaikenlaiseen kristityille opiskeljoille suunnattuun toimintaan. Vuoden eri seurakunnissa kiertämisen jälkeen löysin oman paikkani eräästä kansainvälisestä vapaaseurakunnasta (jota en tässä halua nimeltä mainita). Siitä tuli seurakuntani viiden vuoden ajaksi. Seurakuntaa kuvaavat ehkä parhaiten sanat raamattukeskeinen, itsenäinen, puolikarismaattinen ja dispensationaalinen. Rakastin seurakuntaani, mutten sieltäkään löytänyt kristinuskon ydintä. Sydämeni oli vielä levoton.

Hurahdin hetkeksi siihen uskoon, että sairaiden pitäisi parantua uskoni ja sanojeni kautta. Kun uskoni kuitenkaan ei saanut pienen sormessani olevan haavan parantumaan, alkoi käsitykseni uskosta murentua. Jos minun uskoni ei edes riitä pienen haavan parantamiseen, miten voin luottaa sen riittävän sieluni pelastamiseksi? Näihin aikoihin tapasin myös kaksi lahkoon kuuluvaa ”kristittyä”, jotka olivat läpikotaisin lakihenkisiä. Heidän opetustensa seurauksena minulta katosi koko uskonelämän perusta. Miten voin tietää, olenko kristitty? Kerroin pastorilleni, miten nämä kirkkoni ulkopuolelta tulleet vaikutteet olivat saaneet minut epäilemään pelastustani, ja kysyin hänen mielipidettään kristillisen vaellukseni aitoudesta. Valitettavasti hän ei auttanut minua nostamaan katsettani Kristuksen ristintyöhön, vaan ohjasi minut yhä uudelleen tarkastelemaan itseäni. ”Olet aito kristitty, koska käyt kirkossa kaksi kertaa viikossa etkä elä kaksoiselämää”, kuului pastorin johtopäätös. Olin yhä vailla ankkuria.

Jumala ei kuitenkaan ollut hylännyt minua. Hänen kaitselmuksessa tein Tampereella kuukauden pituisen harjoittelujakson aborttiasioiden parissa Ituprojektin Outi Papusen ohjaamana. Majoituin erään helluntalaisen tytön luona. Kaksi merkittävää asiaa tapahtui. Papusen kirjahyllyltä löytyi Randy Alcornin kirja (tästä lisää myöhemmin) ja viimeisenä iltana Tampereella tyttö, jonka luona asuin, kertoi jotain erittäin mielenkiintoista. Hän oli käynyt Jyväskylässä eräässä nuorisokokouksessa, jossa juuri nämä tapaamani lahkolaiset olivat käyneet, mutta huonoin tuloksin, sillä pastori oli saarnannut heille Jeesuksesta, eivätkä he sitä sietäneet. Mikä rukousvastaus! Sain pastorin puhelinnumeron ja hänen kanssaan juteltuani pääsin lopulta eroon lahkolaisten minussa herättämistä ahdistavista ajatuksista. Niiden tilalle nousi uusi ajatus: ”Jos ei teot, niin sitten armo”. Tai tarkemmin sanoen: ”Ehkä minun vanhurskauttaminen ei riipukaan minun uskonvaelluksestani, vaan Jeesuksen kuuliaisuudesta ja hyvitysteosta minun puolestani.”

Nyt takaisin Alcornin kirjaan. Se liittyi aborttikeskusteluun, mutta löysin netistä muita hänen opetuksiaan, ja niiden kautta muiden opettajien evankeliumikeskeisiä saarnoja ja kirjoja. Ymmärsin pian, että nämä saarnaajat olivat enimmäkseen niin sanottuja reformoituja baptisteja. Minulle valkeni myös, ettei evankeliumi ole pelkästään ei-uskoville suunnattu käsky ottaa uskon ensi askel. Evankeliumi on se pitkään etsimäni kristinuskon ydin! Sen sanomasta riittää ammennettavaa kristityn jokaiselle päivälle. Miten en ollut käsittänyt tätä aiemmin? Ihmisen ei tule tuijottaa itseään pelastusvarmuuden saamiseksi vaan hänen tulee korottaa katseensa Jeesukseen, joka ainoana meistä on täyttänyt Jumalan lain kaikki vaatimukset. Hän kantaa kaikki meidän syntimme ja antaa meille oman vanhurskautensa. Löysin täydellisen rauhan ja vapauden Kristuksessa, löysin Raamatun punaisen langan ja Kristuksen sen jokaiselta sivulta. Ymmärsin myös, että pelastuksen kaikki vaiheet kuuluvat erottamattomasti yhteen: Pyhän Hengen lahjoitettua uuden elämän ihmiselle kristitty kasvaa pyhyydessä ja uskossa, eikä mikään voi ottaa häntä pois Jumalan kädestä. Jumalasta tuleva pelastus on aina täydellinen. Herralle kiitos ja kunnia!

Vaikka teologiset vakaumukseni olivat muuttuneet, jäin seurakuntaani, sillä kaupungissani ei ollut reformoitua kirkkoa. Toivoin kuitenkin pääseväni joskus osaksi reformoitua seurakuntaa. Keväällä 2013 olin Ituprojektin ryhmämatkalla pro-life konferenssissa Israelissa. Kuin ihmeen kaupalla sieltä löytyi toinen reformoitu, amerikkalainen Matt, nykyinen aviomieheni. Hän oli auttamassa konferenssin järjestämisessä. Matt oli tullut reformoiduksi Israelissa Calvary Chapelin lähetystyöntekijänä ollessaan ja oli sitten muuttanut takaisin Kaliforniaan opiskelemaan teologian maisteriksi Westminster Seminary Californiassa. Hänellä ei kuitenkaan ollut varmuutta siitä, missä kirkossa tai kirkkokunnassa hän tulevaisuudessa tulisi työskentelemään. Kastekysymys oli isoin ratkaiseva tekijä. Naimisiin mentyämme sukelsimme kunnolla aiheeseen. Päädyimme molemmat siihen johtopäätökseen, että Raamatun mukaan kaste kuuluu uskoville ja heidän lapsilleen. Meistä oli siis muovautumassa presbyteriaaneja.

Asuimme runsaan vuoden ajan Israelissa ja Suomessa ennen kuin sain viisumini ja pääsimme muuttamaan Kaliforniaan, jossa Mattilla oli vielä vuosi opintoja jäljellä. Amerikassa on kourallinen presbyteriaanisia kirkkokuntia, joista isoin ja vanhin on liberaali PCUSA, joka ei tulisi kuuloonkaan. Pian meille kuitenkin valkeni, että halusimme osaksi kirkkokuntaa nimeltä Orthodox Presbyterian Church ja olemmekin olleet sen jäseniä koko Amerikan olomme ajan. Olemme myös huomanneet, että historiallisessa reformoidussa uskossa on monta muutakin kaunista, raamatullista ulottuvuutta, sen lisäksi mitä reformoiduista baptistipiireistä olimme oppineet. Rakastamme suuresti kirkkokuntaamme ja rukoilemme, että Suomeenkin saataisiin kohta ensimmäinen presbyteerinen kirkko. Kerron seuraavassa osassa enemmän siitä, mikä mielestäni tekee presbyteerisyydestä turvallisen kasvupaikan kristitylle.